Analyyseja Hectorin levyjen kansitaiteesta

[tenimmo]

Joo ei minullakaan. 

[sipulisanni]

Kiitti Tenimmo.. Joo... ajalla paremmalla kenties analysoin loputkin kannet... rakkauteni LP-levyjen kansitaiteeseen (ja rockiin/poppiin) ei ole hävinnyt minnekkään!

[tenimmo]

Mielenkiintoista luettavaa. Entä loput kansitaiteet?

[toni]

Varjot ja lakanat on yksi lempilevyistäni. Siinä on hieno kansikuva.

[sipulisanni]

  VARJOT JA LAKANAT     (1988)

  Valojen, varjojen ja lakanoiden leikkiä ja vuoropuhelua huokuu tämä dramaattinen etukannen asetelma, jonka keskipisteenä on paljas naisvartalo veistoksellisten muotojen ja värimaailman viileiden sinisävyjen luomassa lähes abstraktissa kompositiossa. Kuvan rohkea paljastavuus sekä samalla salaperäinen piilottelu eri elementtien tahoilla on vertauskuvana miehen ja naisen väliselle veto- ja vastavoimalle tällä kertaa maskuliinisemmalla silmällä tarkasteltuna. Hoikka, lähes androgyyni, silti sensuelli vartalo on keskipisteenä, mutta sen asento ja esillepano ei tee siitä itsestäänselvää miehisen vallan ja hallinnan objektia, pikemminkin dominoivan korkokengissään "jalustalle nostetun" etäisen ihailun ja halun kohteen. Musta veistoksellinen kangas, kuin tumma pyrstötähti syöksyssään valkoista valoa hehkuen, kuitenkin salaa kasvot ja koko pään tehden hahmosta tietyllätapaa avuttoman ja kahlitun. "Kahle" symboloi naisen ajatuksenjuoksun arvoituksellisuutta miehelle, niin paljon esteitä aikaansaaden kaiken muun ollessa "kuin tarjottimella". Kuva tuo mieleen myös länsimaisen ja muslimimaailman naisen ulkoisen ristiriidan, jossa paljastaminen ja peittäminen edustavat lähes ääripäitä.
  Levyn taka- ja sisäkansissa olevat kuvat tuntuvat olevan aivan eri maailmoista kuin etukannen aihe, yhteyttä kolmen kuvan välillä on vaikea äkkiseltään löytää, ehkei sitä olekaan. Joitakin samankaltaisia ajatuksia kuvat kuitenkin herättävät; eksoottinen temppelimiljöö on kuin vieraalta planeetalta, täynnä salaperäisiä arvoituksia, kuten miehen ja naisen suhteessa toinen toisiinsa, joita sielu ja ruumis halajaa tutkimaan. Tällä levyllä kuulemme Hectorin hienoimpiin lukeutuvia tulkintoja aihepiiristä.
  Kolmas kuva esittelee myös alastoman ihmisvartalon, mutta ympäristössä joka on omiaan vain haavoittamaan elollista lihaa. Kuva saattaa ajatukset mm. saksoihin, niin hyvässä kuin pahassakin ja tätä kautta koko ihmiskunnan moninaisiin vaiheisiin tuskan ja ilon teillä.


P.S:   Päätän analyysini (toistaiseksi?!) täältä tähän, kiitos luottamuksesta Webmasterille ja muille jäsenille!
                                                         

[sipulisanni]

NUKU IDIOOTTI     (1987)

   Omituisena, ilkeänä esittäytyy Hector meille, jos albumin nimen lausahduksena liittää suoralta kädeltä kansikuvan suloiseen tyttöseen. Tältä inhimilliseltä ensireaktiolta ei voine välttyä kukaan. Tyttöön fokusoituneen kuvan ja albumin nimen yhdistelmän tietty ristiriita kuitenkin luo kokonaisuuden moniselitteiseksi, jollaisena Hectorin tuotannon halutessaan mieltää. Tarkemmin tarkasteltuna lapsen ulkoasusta voi löytää jotain kyseenalaista; hänet on puettu viehättävästi, silmät ja huulet ehostettu ja kynnet lakattu sekä kutrinsa pompöösiksi kiharapöyryksi rakenneltuna kruunaa vaikutelman nukkemaisesta miniaikuisesta joka on ihastuttavan kaunis katsella joidenkin ihmisten mielestä. Itsekin ulkoisesta viehätysvoimastaan ja -vallastaan tietoisena herrastuolissa istuu lapsenminästään eksynyt olento. Toisaalta tyttö kuitenkin katsoo meitäpäin suurin selkein silmin, joista idiotismi on kaukana, mielensä avoinna vastaanottamaan valheen ja todellisuuden, yhtä avoinna kuin sylissään oleva kirja. Onko se satukirja vaiko tarina aikuisten maailmasta, sellaisten aikuisten joiden elämä on kuin satua..? Joka tapauksessa hän rakentaa kokemuksistaan oman maailmansa, jonka toivoisimme säilyvän kauniina, onnellisena ja oikeudenmukaisena itselleen ja muille.
   Kun katsomme takakannen näkymää, tunnistamme ”pikkuaikuisen” todellakin aidoksi lapseksi pelkoineen, joita voi aiheuttaa aikuisten lapsen silmin nähtynä omituinen maailma. Olipa puitteet kuinka koreat tahansa, mikään ei riitä ja lisää ahnehditaan kuin järkeä vailla yltiöpäisen älyttömyyden saattelemana. Ehkä kaikki kuvan asetelmassa on kuitenkin vain mielikuvituksen tuotetta tai pahaa unta josta jokainen haluaa herätä..

[sipulisanni]

HECTOROCK II    (1985)

  Kuin jonkin elokuvan (vaikkapa "elokuvan erään miehen elämästä"!) still-kuva on tämän levyn etukansi. Myös englanninkielen sana "still" sopisi mm. seuraavilta merkityksiltään kuvaan: rauhoittaa, tyyntyä, liikkumatta, paikallaan. Kuvan efektit edustavat edellämainittuja sanoja; valojuovan (mistä lienee peräisin?), tulenliekin ja Hectorin liike on kahlittu lyhyen hetken ajan pysähtyneisyyden tilaan. Toisaalta kuva elää juuri noiden efektien myötä, lisäksi korostettu väritys luo aiheeseen maagista atmosfääriä. Kuva on sekoitus mystillistä tunnelmaa ja 80-lukulaista fiilistelyä lähinnä Hectorin urbaanin Marlboromiehen olemuksen ja trenssin värin (!) myötä. Taustan pimeydessä ja hämärässä hahmottuvat metsikköisen maiseman ja siinä kohoavan tornin ääriviivat, sekä valkoinen sähkökitara; kuin odottaen jälleen soitetuksi tulemista.
   Takakannen asetelma on tunnelmaltaan intiimimpi ja henkilökohtaisempi; pikkupeilin kuvajaisena nähdään kuitenkin parranajotoimiin ryhtyvän miehen sijasta muistuma menneisyydestä ekalta Hectorockilta. Palaako Hector entiseen? Tavallaan; sanonta "Ei mitään uutta auringon alla" todistaa tälläkin levyllä itsensä, kaikki käsitellään ja lauletaan aina uudelleen uudella tavalla, mutta laulun aiheen voi löytää myös auringon tuolta puolen.

[sipulisanni]

HYVÄÄ YÖTÄ BAMBI     (1982)

  Tämä kansi vinksahtaneine kuvakulmineen tuo mieleen surrealistissävytteisen unen tai eräänlaisen ihmemaan Liisan tai vaikkapa -Lassin maailman, kuvassa kun on miespuolinen henkilö.
  Etukannessa alitajunnan muovaama näkymä on tällä kertaa käytävänomainen tila tai huone, johon sijoitettu siististi pukuun puettu ja kammattu virallisen oloinen Hector pitelee avointa satukirjaa melkoisen vakavin ja väsynein ilmein; herättää ajatuksen että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja että asioilla voi olla (ja yleensä on) monta puolta. Aihe voidaan nähdä myös aikuisuuden parodiana. Käytävän päässä on raollaan oleva ovi, joka symboloi siirtymistä johonkin toiseen tilaan, joko henkisesti tai fyysisesti, ollen joko kiehtovan kutsuvaa, pelonsekainen pakko tai jotakin muuta.
  Takakannen kuvassa tarkastellaan jo hieman avonaisempaa oviaukkoa lattianrajasta. Tunnelma on uhkaavampi ja kalseampi ruusunpunan vaihduttua sinisävyihin, toisaalta toiveikas kirkkaan valonkajon myötä. Kiinnostus käydä ovesta on suuri. Oven tuollapuolen voidaan nähdä laskosmaisia muotoja jotka viittaavat tulevaan kansitaiteeseen kenties toisenlaisin aihepiirein.

[sipulisanni]

EUROOPPA   (1981)

  Oranssinpuna hehkuu "Euroopan" kannessa kuten mustuus vallitsee "Liisa Pienen" maailmassa. Sommittelultaankin nämä kaksi kantta ovat lähes yhteneväisiä, eivätkä noudata siinä kaikkia harmonian sääntöjä. Kannen pääväritys saa oikeutuksensa myös sisällöllisten aspektien myötä: mm. punalippupolitiikka, militarismi ja sota, psyyken järkkymiset, raadollinen rakkaus sekä taiteilijan pureutuminen taas kerran yksilön, yhteiskunnan ja albumin nimenkin mukaisesti laajempien kokonaisuuksien kipu- ja polttopisteisiin.
   Ikäänkuin tätä kaikkea haluttaisiin vielä kiihdyttää asettamalla Hector eksperimenttiin valjastamalla hänet vastaanottamaan nykyteknologian mahdollistamia informaation muotoja kaikilla aisteillaan ääripisteeseen asti. Hän tuntuu käyvän kuumana ylikuormituksesta vastapelurinaan alati mediaa median vuoksi suoltava "kädellinen TV-vastaanotin" (tarjoaa, samalla ottaen kaiken irti), joka on saanut meistä jo ylivallan toisin kuin kuvittelemme. Vastareaktiona tästä pakkosyötöstä  mielet tyhjentyvät, lopulta jopa testikuva tai "lumisade" naulitsee meidät tuijottamaan tuota "kykloopin silmää".

[sipulisanni]

LINNUT, LINNUT!       (1980)

   Uusi vuosikymmen, uudet tuulet ja aallot. Mutta hei, mitä tässä tapahtuu? Näyttäisi siltä että ollaan tultu takaisin tuttuun taloon (matkustelevaan sellaiseen), mutta kuinka tuttu se lopulta onkaan sen asukille saati ulkopuolisille? Mennyt on kalkittu peittoon, osa ikkunoista rikottu pois ja myrskytuuli puhaltaa raadot reunemmalle. Kaikkialla pursuaa hallittua tai hallitsematonta energiaa, salamoissa meren yllä on virtaa, hehkuva lasersäde suoraan mustan ja ehdottoman ikuisen timanttiavaruuden sylistä särkee loputkin sumeat sirpaleet lävistäessään huoneen jotta näkyvyys olisi esteetön sekä sisälle että ulos. Hector katsoo meitä päin vaikuttavassa muotokuvassa, sormet tanakasti kitaran otelaudalla ja rintanappi julistaa sangen nerokasta filosofiaa a la Juice.
    Takakannen pienokainen saa tuntemaan eniten huolta; hän keikkuu täpärästi kynnyksellä päätään pidellen hämmentyneen näköisenä meren myrskytessä ihan siinä takana, onko hän heitteille jätetty maailman viattomien vertauskuva kolkuttamassa omatuntoamme vaiko Hectorin alter ego, yhtäkaikki punainen huutomerkki! Ja tuo kaiken kulminoiva PALLO hehkuu niin maagisena ja kiehtovana kirkasta punaansa.


  hlö.koht. mielipide:

  Mahtava taideteos tämäkin, säväyttää joka kerta.

P.S. ( Paradoksaalista kyllä, alussa sanoin ihailevani LP-levyjen kansia, ja niin teenkin, mutta tämäkin teksti muotoutui CD-levyn kantta tarkastelemalla... mutta eipä tätä tarvihe niin vakavasti ottaa!)

[Hanna]

Ruusuportti on todella ihana.. yksi lemppareistani!

[sipulisanni]

 
   RUUSUPORTTI    (1979)

  Visuaalisen ilmeen mustavalkoväritys jatkuu tämänkin levytyksen kansissa, vaikkakin joukkoon on sipaistu hiven hyvin haaleaa roosaa tai beigeä sekä "ajanpatinaa". Kannen kuvissa näemme tummaan sarkapukuun, flanellipaitaan ja "jatsareihin" sonnustautuneen Hectorin, etukannessa männynrungon läheisyydessä; viulua pitelevä käsi on viety rungon ympäri ja pää painettu runkoa vasten, kuin miehen siitä energiaa itseensä hakien taikka koettaen sulautua siihen. Taustalla välkehtii suloisa ja lämmin auringonpaiste mäntymetsässä. Tämäkin levy on kokonaisuus kansia myöten "Liisa Pienen" tavoin; voimme kuvitella Dan Anderssonin kuljeksineen metsissä ( kuten Hector stadissaan) soittopelinsä kanssa, luomisvoimaansa suodattaen läpi tuntojensa ristiaallokon, samalla voimaa imien omimmasta ympäristöstään. Tähän rooliin Hector on sulautunut näissä tummanpuhuvan kauniissa kuvissa.
    Takakannen runollisen intensiivisessä "kaverikuvassa" Heikki ja Tommy kenties pohtivat näiden kauniiden, raadollisten ja osin reippaidenkin laulujen syntyjä syviä, inspiraation "johtolangat" välissään olevalle pöydälle konkretisoituneina. Millaista taidetta syntyisikään jos kolmannellakin penkillä olisi istuja?

  Hlö.koht.mielipide:

  Menee kategoriaan "Aivan ihanat Hectorin levynkannet", eikö vain tytöt!? Pisteet myös Tommylle! XXX

[sipulisanni]

KADONNEET LAPSET     (1978)

   " Hector-kulta... herää jo... kellojasi soita!", "Jaakko-kultaa" lainatakseni. Kannen mustavalkoisen ilmeen etupuolen rintakuvassa Hectorilla ovat silmät suljettuna pää hiukan sivulle kallistuneena, eli lapsenomaisesti voisi ajatella hänen nukkuvan  autuaan tietämättömänä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Tai sitten hän haluaa nukkua juuri sen vuoksi mitä ympärillä (yhteiskunnassa) tapahtuu, jottei tarvitsisi kohdata sitä. Muu asento viittaa kuitenkin siihen että hän ei nuku täysin poissa tästä maailmasta; hän seisoo pystyssä mustaa vaatetta olallaan pitäen, kuin seuraavassa hetkessä siitä irti heittääkseen, yläruumiinsa paljastaneena kuin haluten sanoa: "Tässä minä olen, ihminen, enkä alistu verhoamaan itseäni mentaalisen ja yhteiskuntakriittisen välinpitämättömyyden surupukuun." Mutta "silmät sulkemalla" saa hetken levon tälläkin taistelutantereella. Merkkimiehenä Hector kantaa kaulassaan egyptiläisten "elämän avainta", jo ajalta jolloin Ekhnaton rakastui aurinkoon. Riipus kimaltaa kauniin optimistista hohdetta luoden.
     Takakannen Hectorin paita on valkoinen kuin "valkokaulusduunarilla" ikään... Silmät ovat yhä suljetut ja käsi viety ristiin rinnan yli vastakkaiselle olalle, "tämä yksilö" haluaa suojautua ja pysyä sisäänpäinkääntyneenä, "nukkua". Nukkuminen on yhtä kaikille yhteiskuntaluokasta riippumatta, unet vain ovat erilaisia.
    Sisäkannessa paljastuu vielä yksi versio Hectorista; silmät ovat auki ja suorasukaisen tiedostava katse kertoo hänen antaneen kaikkensa taas kerran tämän hienon tuotoksen muodossa.


  hlö.koht. mielipide:

  Siis aivan ihanat kannet! Lisäksi Bowien "Heroes" ja Smithin "Horses" niin siinä on upea triptyykki!

[hecrai]

HOTELLI HANNIKAINEN   (1976)

Kansia myöten rento ja kiva levy. "Kiva" ei tarkoita etteikö oltaisi syvissä inhimisllisissä fiiliksissä. esim. "Kaipaava haavanlehtinen"-piisi on koskettava, kipeäkin veto -mutta niin rennon hauskasti esitetty. Yksi suomalaisen musiikin merkkipaaluja. Kokonaisuutena rentous paistaa läpi levyn. (Eihän niitä Dylan piisejä oo pakko kuunnella . ) Heikillä oli varmasti tarve näyttää että on muutakin kuin maailmantuskaa.

[sipulisanni]

HOTELLI HANNIKAINEN   (1976)

  Tässäpä konstailematon ajankuva Hectorista. Etukantta komistaa mustavalkoinen (tosin vähän sävytetty johonkin suuntaan...oisko vehreä?) "taidekuva" Hectorista "niin isolla kuin saa" älppärin kanteen, väriläiskinä oranssia ja punaista teksteissä ja artistin löysytetyssä krakassa. Tunnelma on täysin toinen kuin edellisellä levyllä. Hectorin olemus on rento ja retee, asiat näyttää olevan OK käsimerkistä päätellen, ja mikäs siinä rööki huulessa, napit auki, tukka hyvin, silloin on kaikki hyvin! Tämä on aivan oikein, välillä pitää kenen tahansa ottaa rennosti ja tulla maan pinnalle norsunluutorneistaan. Katu-uskottavaa meininkiä kuvattuna rapattua seinää vasten mutta tyylillä kuitenkin, aika hyvälaatuisen näköinen pikkutakkikin siinä kundilla yllä, ehkä kashmiria, maihari ja maailmantuska on heitetty pesuun välillä.
  Takakansi tarjoaa mielenkiintoista dokumenttia "kaverikuvien" myötä, joita on kaksi kappaletta Anterosta ja Heikistä. Vuonna -65 otetussa fotossa on mukavan kesäinen fiilis, pojat siinä jollakin laivalla soittelee, onpa siellä muitakin musikantteja mukana ainakin yksi! Viattoman vaaleassa vaatetuksessa he siinä ovat, ja muutenkin, voisiko miellyttävämpiä kuteita olla..? Levyn julkaisuvuonna otetussa kuvassa ollaan sisätiloissa ( jonkun kotona? ) , fiilis on jo vähän kypsempi. Vaatetuksesta ( nyt suositaan tyköistuvaa!) ja muustakin kamasta voi aistia ajan kulun, nyt ollaan mannermaisempia. Taustalla häämöttää pikkupoika; uutta verta maailmanmenoon. Huumorimielessä vaiko tosissaan Heikki on napannut Groucho Marxin kuvalla varustetun pieluksen kainaloonsa vakavahenkistä vaikutelmaa leikkaamaan. Punaisen pallon näemme pompanneen ruokapöydälle, keskeiselle paikalle pienen ihmisen arkielämässä. Tekijätiedot ovat näkyvillä harvinaisen ja ilahduttavan selkeästi tämän levyn takakannella.


Hlö.koht.mielipide:

  Hyvä peruskansi. Oikein hyvä fiilis jää tästä taideteoksesta.